Minä huomaan palaavani aina uudelleen Pentti Saarikosken tuotantoon. Olen erityisen viehättynyt hänen päiväkirjateoksistaan, jossa hän kirjoittaa arkielämästään ja kirjoittamisestaan. Ensimmäiset Saarikoskeni luin parikymppisenä 90-luvulla. Luin myös rinnalla hänen vaimojensa kirjoja, jotka tunsin myöhemmin elämässäni jopa tuskallisen samaistuttaviksi.
Nyt kun luen hänen teoksiaan yli 50-vuotiaana, suhtaudun niihin kaikkiin hieman eri tavalla. Minua ei huvita enää lukea hänen känniörveltelyistään ja uskottomuudestaan, vaan luen mieluummin teoksia, joissa hän kuvaa yhteiseloaan Mia Bernerin kanssa. 43-vuotiaana Saarikoski on jo vanha ja tasaantunut mies, joka päivisin puuhastelee, lukee ja houkuttelee työmotivaatiotaan esiin. Näihin teoksiin haluan palata tarkemmin kirjoittajapäiväkirjassani. Olen löytänyt herkullisia ajatuksia sekä Bretagnen päiväkirjasta (1983) että Asiaa tai ei -teoksesta (1980).
Hänen vaimonsa teoksista luin viimeksi Tuula Saarikosken Kaaos ja kirkkaus -teoksen. Olin lainannut sen hieman aikaisemmin kuin luin hänen kuolemastaan. Tuo teos johdatti minut puolestaan Armi Ratian pariin, mutta siihen palaan toisessa keskustelun avauksessa.