Olen lukenut Panu Rajalan teosta Tulisoihtu pimeään, Olavi Paavolaisen elämä (WSOY 2014). Se on juuri niin herkullinen kuin ajattelinkin sen olevan. Rajala kuvaa Paavolaista kaunistelematta mutta kuitenkin kunnioittavasti. Hän ei mässäile Paavolaisen naisseikkailuilla eikä naureskele tai hymähtele hänen naisilleen. Rajala tietänee, että näillä voimakkailla ja fiksuilla naisilla on ollut omat motiivinsa aloittaa suhde tunnetun kulttuuripersoonan kanssa.   Minua kiehtoo erityisesti Paavolaisen tapa sopeutua kulloiseenkin tilanteeseen. Hän on kameleontti, joka vaihtaa väriä ympäristönsä mukaan. Hän on hurmaava, mutta samalla myös äärimmäisen ärsyttävä henkilö. Hän provosoi avoimesti kirjoituksillaan eikä arkaile suututtaa omia ystäviäänkään.   Viihdyttävää on myös lukea, kuinka hänen kritiikkiinsä vastataan. Kritiikin kohteena olleen Mika Waltarin mielestä Paavolainen oli kirjoittanut kevään…

Sain vihdoin ja viimein luettua Tommi Parkon Intohimoa ja millimetripaperia -teoksesta runokokoelman kirjoittamista käsittelevän luvun. Se oli erittäin valaisevaa, sillä pakko tunnustaa, että en ole koskaan miettinyt sitä, millaisia asioita kokoelmaan muodostettaessa on otettava huomioon. Minun mielikuvissani ruoilija on vienyt kenkälaatikollisen paperiliuskoja kustantajalle ja kustannustoimittaja on sitten poiminut niistä sopivan määrän runoja kokoelmaan painettavaksi. Nyt minun on alettava lukea runokokoelmia ihan uusin silmin. On alettava tutkia, miten ne on rakennettu, mikä on idea juuri noiden runojen takana. On siis lähdettävä taas ihan uudelle reitille ja sitten kun olen sieltä palannut, on aika kääntää oma kenkälaatikko nurin matolla ja käärittävä hihat.