Ihanan kamala Paavolainen

Olen lukenut Panu Rajalan teosta Tulisoihtu pimeään, Olavi Paavolaisen elämä (WSOY 2014). Se on juuri niin herkullinen kuin ajattelinkin sen olevan. Rajala kuvaa Paavolaista kaunistelematta mutta kuitenkin kunnioittavasti. Hän ei mässäile Paavolaisen naisseikkailuilla eikä naureskele tai hymähtele hänen naisilleen. Rajala tietänee, että näillä voimakkailla ja fiksuilla naisilla on ollut omat motiivinsa aloittaa suhde tunnetun kulttuuripersoonan kanssa.

 

Minua kiehtoo erityisesti Paavolaisen tapa sopeutua kulloiseenkin tilanteeseen. Hän on kameleontti, joka vaihtaa väriä ympäristönsä mukaan. Hän on hurmaava, mutta samalla myös äärimmäisen ärsyttävä henkilö. Hän provosoi avoimesti kirjoituksillaan eikä arkaile suututtaa omia ystäviäänkään.

 

Viihdyttävää on myös lukea, kuinka hänen kritiikkiinsä vastataan. Kritiikin kohteena olleen Mika Waltarin mielestä Paavolainen oli kirjoittanut kevään hauskimman kirjan, jonka ”riemullisia henkilökohtaisia sikamaisuuksia” lukiessaan hän oli nauranut itsensä uuvuksiin (Rajala 2014: 149). Rajua kritiikkiä sai myös Paavolaisen joulukuussa 1946 julkaistu Synkkä yksinpuhelu, joka oli tavallaan Paavolaisen sodan aikana julkaistu päiväkirja. Teoksen autenttisuutta epäiltiin vahvasti ja syystäkin. Osa teksteistä oli kirjoitettu jälkikäteen eikä Paavolaisen sodan aikana tunteneet henkilöt tunnistaneet niistä sitä upseeria, jonka kanssa he olivat työskennelleet.

 

Tämän teoksen kritiikistä tulee mieleen nykyinen somemaailma. Paavolaisen kirjassa oli paljon kuvia, joissa kirjailija poseerasi Karjalan maisemissa. Rajalan teoksen takakannen sisäpuolella on kuva, jossa Paavolainen seisoo rantavedessä olevan uppotukin päällä selin kameraan ja tuijottaa sotilaspuvussaan veteen. Hänen ylleen kaareutuu pihlajapuun oksa, jossa oranssit marjat. Kuvatekstissä mainitaan, että ”Kim Borgin ottaessa kuvaa pihlajanoksaa piteli avustava sotamies”. Tässä ei sinänsä ole mitään uutta eikä pöyristyttävää, ainahan tarinoita ja kuvia on osattu muokata ja rajata sopivan vaikutelman aikaansaamiseksi.

 

Tähän asiaan aikalaisetkin kiinnittivät teoksessa huomiota ja esimerkiksi pakinoitsija Arijoutsi kirjoitti 14.1. 1947 hersyvän parodiatekstin Paavolaisen teoksen pohjalta:

 

24.6. Juhannus. Sain juuri tiedon, että on syntynyt sota. Pakenin maisemaan. Tulin kotiin vasta illalla. Joka tapauksessa tiedän nyt, mistä kirjoitan…

13.7. Sain valmiiksi toisen tk-juttuni tämän sodan aikana ja kutsuin kaikki Päämajassa olevat tuttavat kuuntelemaan sen ensiesitystä. Puolet heistä jäivät tulematta, koska samaan aikaan meni elokuvissa ”Wieniläistä verta”. Jälleen huomasin, miten läpeensä natsilaista on armeijamme ylin johto.

23.9. Sotapäiväkirjani viimeiset oikovedokset ovat edessäni, 980 sivua, kuten olin suunnitellutkin. Makaan pitkään ruohikossa ja seurustelen erään täkäläisen metsätähden kanssa… Milloin, ah milloin minä saan kertoa totuuden tästä sotapäiväkirjastani?

(Rajala 2014: 526-527.)

 

Paavolainen olisi rakastanut sosiaalista mediaa, jos hän eläisi tässä ajassa. Ja tavallaan hän eli jo tässä ajassa jo sata vuotta sitten. Maailma tarvitsee tällaisia paavolaisia! Siksi Olavi Paavolainen on aina ajankohtainen ja tutustumisen arvoinen henkilö.

 

Artikkelikuva: Kim Borg CC BY 4.0