Piilossa

En ole kirjoittanut blogehini mitään lähes kahteen vuoteen. Olen onneksi kirjoittanut kirjeitä ja päiväkirjaa, joten voin tarkistaa, mihin aikani on mennyt. Minulla ei ole ollut aikaa kirjoittaa. Tai voisiko sen sanoa niin, että ei ole ollut kirjoittamisen aika. Olen lukenut ja kuunnellut kirjoja, palannut klassikoiden pariin ja huomannut, että ei tämä aika ole mitenkään poikkeavaa. Jokaisessa ajassa ovat olleet omat kuppikuntansa ja sisäpiirinsä. Minulla ei ole mitään halua pyrkiä mihinkään porukkaan, olen liian vanha ja kokenut, että olisin enää valmis minkäänlaisiin kompromisseihin. Kukaan muu ei saa myydä minun aikaani tai määrätä siitä. Tiedostan, että minulla on enää rajallinen määrä päiviä jäljellä, haluan itse päättää, mihin ne aion käyttää. Se on helpottava ajatus, mutta toisaalta myös haikea. On aika alkaa miettiä luopumista tästä elämästä.

Haluaisin silti jättää tarinoita edes mahdollisille lapsenlapsilleni. Ehkä poikani haluaisivat myöhemmässä elämävaiheessaan tietää jotakin äitinsä elämästä. Tällä hetkellä se ei heitä kiinnosta eikä pidäkään. Heillä on nyt oma nuoruutensa elettävänä. Sen vuoksi heidät on maailmaan laitettukin, elämään omaa elämäänsä.

Tänään minä hakeudun mustikkämättäiden äärelle, samoihin maisemiin, kuin kaksi vuotta sitten. Moni asia on tässä välissä muuttunut. Täytyy jälleen raivata umpikasvaneet polut auki.