kirjoittamispäiväkirja

Kenen äänellä kirjoitat?

Kuka on sinun lempikirjoittajasi? Kenen kirjoittajan ääni miellyttää sinua? Kuka osaa laittaa sanoja juuri sillä tavalla peräkkäin, että ne suorastaan imeytyvät tajuntaasi?

Minun tavoittenani on luoda hyvärytmistä, keveää ja irtonaista tekstiä. En halua missään nimessä aliarvioida lukijoitani, vaan haastaa heidät kielelliseen seikkailuun. Haluaisin koukuttaa lukijani, imaista hänet mukaan. En halua nolata lukijaani, kamalinta olisi, jos hän joutuisi tuntemaan myötähäpeä. Siksi esim. seksikohtausten kirjoittaminen on äärimmäisen vaikeaa, tai ylipäätään tunteista kirjoittaminen. Pitää lukea paljon ja ottaa opikseen.

Nuorempana minun tärkein esikuvani oli Milan Kundera. En oikeastaan edes tiedä, mikä hänen äänessään viehätti. Kun luin Kunderaa myöhemmin, minua alkoi jopa ärsyttää hänen tapansa seurata ja kommentoida asioita etäältä. Kaikkitietävä kertoja on kuin jumala, häneltä ei jää mikään piiloon.

Kerrontatavoilla on tärkeä merkitys kirjan luettavuuden kannalta. Lukiessani Westön Älä käy yöhön yksin –kirjaa ja minua aluksi ärsytti kertojan näkökulma. Taas joku ulkopuolinen tarkkailija, jolla on oikeus esittää omia tulkintojaan ja johdatella tarinaa. Onneksi hän ”antoi” tarinan alkaa kertoa itse. Westön tyylissä kiehtoo erityisesti jonkinlainen verkkainen utuisuus, joka värjää maisemat. Myyttinen Helsinki kaupunginosineen ja katuineen herää henkiin. On pakko päästä paikan päälle näkemään nuo kadut ja kulmat. Tunnelman luomisessa Westö on mestari!

Viime vuosina minua on alkanut tympäistä kirjallisuuden keskiluokkaisuus. Siksi on piristävää löytää uusia kertoja, joiden tarinoissa ei seikkailekaan kulttuuri-ihmiset, opettajat tai juristit. Susanna Alakosken kirjassa Sikalat (2006) kerronta on ihanan kepeää, vaikka aihe on ankeakin. Vähän samanlaista kepeyttä ja iloa löysin Arto Salmisen Varastosta (1998). Minusta on tärkeää, että kirjoissa kuvataan tavallisia ihmisiä. Työläisistä kertova kirjallisuus ei tarvitse silti olla ahdistavaa sosiaalipornoa ja raatorealismia. Myös alkoholistiperheen arjesta löytyy lämpöä ja välittämistä. Viimeisin tällainen inhimillinen lukukokemus oli Åsa Linderborgin Minua ei omista kukaan (2008).

Oma huone

Yksi kommentti

  • AMK

    Tänä kesänä (2021) tykästyin valtavasti Joonatan Tolan romaaniin Punainen planeetta. Tarina oli äärimmäisen surullinen ja tuttuakin tutumpi, mutta absurdiudessaan se oli todella kiehtova ja piti minut maailmassaan pitkän aikaa.

Vastaa käyttäjälle AMK Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.